Pentti Sammallahti, Suomen kansainvälisesti tunnetuin valokuvataiteilija, jatkaa päivittäistä työskentelyä pimiössään, vedostaa jokaisen kuvan käsin, matkustaa uusien valokuvien perässä ja valmistelee uusia töitä kodistaan Helsingissä, jossa hän asuu vaimonsa ja neljän lapsensa kanssa.
Varhainen Polku Valokuvaukseen
Pentti Ilmari Sammallahti syntyi 18. helmikuuta 1950 Helsingissä. Hän alkoi valokuvata teini-ikäisenä 1960-luvun alussa, inspiroituneena kotiaan ympäröivistä kuvista.
Hänen isoäitinsä, Hildur Larsson, työskenteli sanomalehtikuvaajana, ja hänen kuvansa vaikuttivat vahvasti Sammallahden varhaiseen visuaaliseen näkemykseen.
Hänen vanhempi veljensä, Pekka Sammallahti, tunnetaan myöhemmin arvostettuna kielitieteilijänä.
Valmistuttuaan SYK:stä vuonna 1970 hän ilmoittautui Helsingin yliopistoon opiskelemaan taidehistoriaa, musiikkitiedettä ja matematiikkaa, mutta päätti lopettaa opintonsa.
Vuosina 1970–1973 hän työskenteli valokuvaaja Matti A. Pitkäsen mustavalko- ja värilaboratorion johtajana, missä hän oppi valokuvavedostuksen teknisen perustan.
Opetusvuodet
Vuosina 1974–1976 hän opetti valokuvausta Lahden Taidekoulussa.
Taideteollisessa korkeakoulussa hän toimi useissa tehtävissä: opettajana 1974–1987, lehtorina 1987–1989 ja apulaisprofessorina 1989–1991.
Vuonna 1991 hän sai 15-vuotisen taiteilijaprofessuurin, mikä mahdollisti siirtymisen päätoimiseksi taiteilijaksi.
Yliopisto myönsi hänelle taiteen kunniatohtorin arvon vuonna 2001.
Ensimmäiset Näyttelyt ja Kansainvälinen Läpimurto
Hänen ensimmäinen yksityisnäyttelynsä, The City is a Nightmare, avattiin vuonna 1971.
Kuusi vuotta myöhemmin hän piti ensimmäisen kansainvälisen näyttelynsä Visbyssä, Ruotsissa. Sittemmin hän on pitänyt yksityisnäyttelyitä 20 maassa.
Merkittävä käänne tuli vuonna 2004, kun Pariisissa avattiin Henri Cartier-Bressonin säätiön näyttely, joka esitteli Cartier-Bressonin sata suosikkivalokuvaajaa — Sammallahti oli yksi heistä.
Valinta toi hänelle laajaa kansainvälistä huomiota. Vuonna 2010–2011 Suomen valokuvataiteen museo esitti Retrospective-näyttelyn hänen urastaan, ja vuonna 2012 julkaistiin Täällä kaukana (Here, Far Away), joka kokosi kuvia vuosilta 1964–2011.
Two of Us -Näyttely
Vuonna 2023 The Two of Us nousi Suomen valokuvataiteen museon historian suosituimmaksi näyttelyksi.
Se kokosi yhteen 200 valokuvaa vuosilta 1964–2022 ja korosti ihmisten, eläinten ja ympäröivän maiseman välisiä intiimejä ja ohikiitäviä yhteyksiä.
Luonto ja ihmisen läsnäolo sulautuvat näissä kuvissa saumattomasti, monien ollessa otettu Sammallahden laajoilla matkoilla.
Kaikki näyttelyn teokset oli vedostettu hänen itsensä toimesta hopeagelatiinivedoksina tai suurikokoisina pigmenttivedoksina, mikä korosti hänen tunnetuksi tullutta käsityötaitoaan.
Avajaisissa hän pohti työskentelynsä arvaamattomuutta:
“Lähes aina parhaat kuvat eivät ole suunniteltuja, vaan syntyvät sattumalta ja onnella.”
Työ ja Taiteellinen Arki
Sammallahti tunnetaan laajasti analogisen valokuvauksen mestarina. Hän kuvaa yksinomaan filmille, kehittää negatiivit itse ja vedostaa jokaisen kuvan käsin.
Hän kävelee usein pitkiä matkoja keskikoon kamera mukanaan ja kuljettaa taskussaan pieniä herkkuja houkutellakseen eläimiä kuviin.
Eräässä viimeaikaisessa haastattelussa hän puhui avoimesti ikääntymisen tuomista muutoksista.
“Työskentelen niin paljon kuin voin. Vaikka näkö heikkenee ja kädet vapisevat.”
Hän löytää edelleen lohtua lapsuudesta asti käyttämästään pimiöstä.
“Vaimoni sanoo, että useimmat ihmiset ovat onnekkaita, kun heidän ei tarvitse olla pienessä, kylmässä ja haisevassa kopissa. Mutta se on minun paratiisini.”
Nykyään Sammallahti on edelleen syvästi aktiivinen ja hiljaisen tuottelias — työskentelee päivittäin pimiössään, vedostaa käsin ja matkustaa säännöllisesti vangitakseen uusia kohtauksia.
Hänen teoksiaan nähtiin viimeksi La Gacilly–Baden Photo Festival 2025 -näyttelyssä, jossa hänen mustavalkoiset maisemansa ja ihmisten ja eläinten väliset hetket keräsivät uutta kiinnostusta kansainvälisiltä gallerioilta.
Hän valmistelee myös uutta keväällä 2026 julkaistavaa portfolioa nimeltä Northern Silence, joka keskittyy Suomen arktisten alueiden talviyön kuviin.
Läheisten mukaan nuoret valokuvaajat pitävät hänen pimiötekniikkaansa ja filmipohjaista työskentelyään merkittävänä inspiraationa.
Sammallahti on kuvannut nykyistä työskentelyään ikääntymisen muovaamaksi mutta kokemuksen terävöittämäksi.
“Hitaampaa, mutta selkeämpää — näkemistä iän läpi, ei epäonnistumista ennen suljinta.”
Teemat, Tyyli ja Vaikutteet
Hänen työnsä tunnetaan tunteellisesta kirkkaudesta, hiljaisesta huumorista ja huolellisesta sommittelusta.
Koirat esiintyvät usein hänen kuvissaan, samoin linnut, kissat, hevoset ja varikset. Monet kuvat ovat peräisin syrjäisiltä alueilta Euroopassa, Aasiassa ja Arktiksella.
Hänen teoksensa näyttävät katoavaa maailmaa: vanhoja katuja, maaseudun tapoja, kuluneita rakennuksia ja arjen yhteiseloa ihmisten ja eläinten välillä.
Eräs hänen tunnetuista valokuvistaan vuodelta 1992 Solovetskissa esittää moottoripyörän satulalla istuvaa koiraa, jonka ympärille muut koirat kerääntyvät.
Hän on selittänyt, miten hetki syntyi.
“Pyysin omistajaa ajamaan koiran niin, että kylä näkyy taustalla. Otin yli kaksikymmentä kuvaa, mutta vain yhdessä kaikki koirat olivat oikeilla paikoillaan.”
Toinen kuva Varanasista esittää kylmää yötä vasten lehmää vasten lämmittelevää pentua — kohtaus, joka kuvaa hänen kiinnostustaan hiljaisiin yhteyksiin olentojen välillä.
Hän puhuu usein harmaasävyjen kauneudesta.
“Hyvissä valokuvissa harmaasävy on niin kaunis, että se on ihmiskäden tavoittamattomissa.”
Kirjat ja Vedostusmenetelmät
Uransa aikana Sammallahti on julkaissut 25 valokuvakirjaa ja portfolioa.
Hän on kehittänyt myös vedostus- ja jäljentämismenetelmiä, jotka ovat vaikuttaneet suomalaiseen valokuvaukseen.
Hänen mukaansa lopullinen kuva syntyy pimiössä, ei kuvaushetkellä.
Palkinnot ja Tunnustukset
Hänen tunnustuksiinsa kuuluvat Valtion valokuvataiteen palkinto (1976, 1980, 1981, 1992, 2009) ja Valtion taidepalkinto (1976, 1979, 1992).
Muita huomionosoituksia ovat Kritiikin Kannukset -palkinto (1980), Daniel Nyblin -palkinto (1986), Uudenmaan läänin taidepalkinto (1989), Samuli Paulaharju -palkinto (1995), Suomen Kulttuurirahaston palkinto (1997), Suomen Taideyhdistyksen kirjallisuuspalkinto (2006) ja Pro Finlandia -mitali (2006).
Matkustaminen ja Näkemisen Tapa
Matkustaminen on muovannut hänen työskentelyään alusta alkaen. Hän valitsee kohteita ilman suuria etukäteisvalmisteluja, sillä hän uskoo, että uudet ympäristöt terävöittävät katsetta.
Hän on valokuvannut Italiassa, Venäjällä, Turkissa, Intiassa ja monissa muissa maissa — aina filmille ja aina mustavalkoisena.
Hän on sanonut haaveilevansa eläinten aisteista.
“Haukan näkö, koiran hajuaisti ja kyky olla yhtä huomaamaton kuin kärpänen katossa.”
Arki
Nykyään Sammallahti jatkaa pitkien matkojen kulkemista metsäreiteillä ja kaupunkien reunoilla etsiessään arjen pieniä runollisia hetkiä.
Hän asuu Helsingin Kumpulassa vaimonsa ja heidän neljän lapsensa kanssa ja on edelleen omistautunut analogiselle valokuvaukselle, pimiötyöskentelylle ja uusien näkymien löytämiselle ympäröivästä maailmasta.
